Värikkäästi barskalla: Multikolor-konsertto

Säveltäjä Olli Virtaperkon konsertto baritonisaksofonille ja yhtyeelle, Multikolor, kantaesitettiin Tampereella lokakuun lopussa 2016. Aamulehden arviossa TampereRaw-yhtyeen ja saksofonitaiteilija Joonatan Rautiolan kantaesittämä konsertto nostettiin ”viiden tähden konsertoksi”, ja yhdeksi ”hienoimmista uusista suomalaisista taidemusiikin teoksista aikoihin”. Uuden kotimaisen saksofonikonserton syntyminen ja esittäminen on aina Tapaus isolla T:llä. Saksofani selvitti, mistä on kyse.

Teksti: Jari Eskola (2017)


Säveltäjä Olli VIrtaperkon nettisivuilla on kuunneltavissa, katseltavissa ja luettavissa Multikolor-konserton esitys ja partituuri: http://www.virtaperko.fi/multikolor/

Katso Multikolor-konserton kantaesitys Youtubessa (yllä)


Saksofani-lehti/Jari Eskola: Mistä ja milloin ajatus konsertosta lähti? Missä vaiheessa TampereRaw astui kuvaan? Määrittelikö tilaaja kokoonpanon ja keston/sisällön, vai oliko toimeksianto vapaa?

Olli Virtaperko: Tässä menee kaksi asiaa limittäin. Tein Joonatanille ja Marko Hilpolle vuonna 2006 alttosaksofoni-pianoduon Crimes of the Past, ja siitä lähtien olin hautonut mielessäni ajatusta kokonaisen konserton säveltämisestä Joonatanille.

TampereRaw’n sävellystilauksesta alettiin keskustella keväällä 2012, ja siinä yhteydessä aloin pohtia, olisiko nämä kaksi pyrintöä – Raw-tilaus ja pitkään itunut konserttohaave – mahdollista yhdistää. Rawlaisilta löytyi joustavuutta ja luottoa ideaa kohtaan, joten ensemblekappale metamorfoitui luontevasti konsertoksi baritonisaksofonille ja kymmenhenkiselle ensemblelle.

Olli ja Joonatan

Säveltäjä Olli VIrtaperko ja saksofonitaiteilija Joonata Rautiola

Eskola: Entä kuinka baritonisaksofoni valikoitui soolosoittimeksi? Keskusteltiinko ns. perinteisempien saksofonien käytöstä, vai oliko asia alusta saakka selvä baritonille?

Virtaperko: Baritonisaksofoni ei alun alkaen ollut lainkaan mielessäni soolosoittimeksi, ja kun Joonatan esitteli ajatuksen ensi kertaa, olin äärettömän epäileväinen. Joonatanilla oli kuitenkin hyvät musiikilliset perusteet. Hän tiesi kiinnostukseni multifoneja ja yleistä äänenvärillistä musiikillista lähestymistapaa kohtaan ja osoitti pian vakuuttavasti, että näistä esteettisistä mieltymyksistä ja lähtökohdista käsin baritonisaksofoni olisi instrumenttina varteenotettava vaihtoehto.

Joonatan Rautiola: hankittuani oman baritonifonin vuonna 2010 (Selmerin Series 2), kiinnostukseni soittimeen syveni entisestään, ja aloin soitellessa löytää siitä kiehtovia saundeja. Barskan soinnilliset resurssit ovat todella mittavat: erilaisia tapoja värittää ääntä ja artikuloida on paljon ja multifonimaailma on hyvin luontevasti soittajan ulottuvilla. Kun Olli kertoi, että olisi halukas säveltämään saksofonikonserton, mieleeni tuli hänen orkesteriteoksensa Kuru (2009), jossa on todella kiehtova sointivärimaailma. Ajattelin, että Olli voisi innostua barskan sointiväreistä alttoakin enemmän – kuten sitten kävikin!

Eskola: Joonatan, kerroit, että löysit baritonifonista kiehtovia soundeja. Onko barska mielestäsi aliarvostettu – tai ehkä pikemmin aliarvioitu – peto ns. vakavan konserttimusiikin lavoilla? Onko barskasta muuhunkin, kuin röhkivän alapään tuuttaamiseen? Millaisia löytöjä teit? Onko se (löydöt) heijastunut sinulla esim. alton soittoon?

Rautiola: Minusta vaikuttaa siltä, että barskasta löytyy saksofonien monipuolisin äänten kirjo, ainakin kaikkiin korkeampivireisiin soittimiin verrattuna. Kuvittelisin kyllä bassosaksofonin omaavan yhtä runsaat mahdollisuudet. Barskan äänen syvyys ja toisaalta läpikuultavuus ovat uskomattoman hienoja. Matalalle ulottuva ääniala ja putken resonanssi jopa ilman puhallusta mahdollistavat kiehtovan moniäänisyyden, esimerkiksi multifonien ja slap-kielityksen avulla.

Mielestäni barskan mahdollisuuksia ei tunneta tarpeeksi hyvin sen soittoon vihkiytyneiden saksofonistien piirin ulkopuolella. Bassoklarinetti on monien säveltäjien suosima karismaattinen matala puhallin, mutta barskassa samat ominaisuudet on kuin korotettu toiseen potenssiin.

joonatan 3

Joonatan Rautiola ja Tampere Raw kantaesityksessä

En osaa sanoa, onko syventyminen barskaan vaikuttanut muuhun soittooni, mutta se selvinnee viimeistään kun alan harjoitella Ollin tulevaa teosta alttosaksofonille ja harmonikalle, jonka kantaesitämme sunnitelmien mukaan ensi syksynä Niko Kumpuvaaran kanssa. Uskallan nimittäin arvella uudenkin teoksen hyödyntävän saksofonin laajaa sointimaailmaa.

Eskola: Kuinka paljon suoraan barskalle sävellettyä musiikkia ylipäätään on? Tunnetko sitä hyvin?

Rautiola: Barskalle on sävelletty vähemmän musiikkia kuin sopraanolle, altolle ja tenorille, mutta esimerkiksi Espanjassa ja Ranskassa on sen ohjelmiston laajentamiseen tähtääviä yhteisöjä. Toivottavasti sitä siis kuullaan tulevaisuudessa yhä enemmän!

Eskola: Olli, mikä oli suhteesi saksofoniin ennen konserton sävellystyötä? Kuinka suhde muuttui prosessin aikana?

Virtaperko: Crimes of the Pastin säveltämisen aikaan mielenkiintoni saksofonia kohtaan oli enemmän tai vähemmän mielenkiintoa Joonatanin muusikonpersoonaa kohtaan, mutta konserton prosessin myötä 2014–2016 kokemukseni ja tietoni saksofonin instrumentaalisista ja musiikillisista mahdollisuuksista laajenivat merkittävästi. Sikäli suhteeni saksofoniin on syventynyt.

Eskola: Tuoko saksofoni sellaisia värejä palettiisi, että voisit ajatella jatkossakin käyttäväsi sitä esim. ensemblen osana, tai vaikka suurelle orkesterille säveltäessä? (Esim. Paavo Heininen ja Kalevi Aho sisällyttävät alttosaksofonin orkesteriteoksiinsa osana orkesteria aivan säännönmukaisesti.)

Virtaperko: Kyllä toisi ja käyttäisin saksofonia mielelläni orkesteriteoksissa, jos minulle suotaisiin sen käyttämisen mahdollisuus.

Ongelma on, että talousvaikeuksien kanssa painiskelevien orkestereiden näkökulmasta saksofoni on peruskokoonpanoon kuulumaton lisäsoitin, mikä tarkoittaa freelancer-muusikon palkkaamista ja sitä kautta ei-toivottuja lisäkustannuksia. Ja jos kohta teoksen kantaesittävän orkesterin kanssa kenties saisikin neuvoteltua esitykseen edes yhden lisäsoittajan, hankaloittaa tämä teoksen olemukseen pysyvästi tatuoitu esittämisen lisäkustannus lähtökohtaisesti sen leviämisen mahdollisuuksia ja sitä kautta vähentää sen eloonjäämisen mahdollisuuksia tavattoman ankarasti kilpaillulla alalla.

Saksofonin kaltaisten soittimien käyttämisen vaikeus/mahdottomuus on yksi esimerkki sinfoniaorkesterin kokoonpanollisesta jähmeydestä, mikä on vakava ja tulevaisuudessa aina vain vakavammaksi kehittyvä ongelma orkestereille, joiden lähtökohtaisesti pitäisi olla osa elävää ja alati uusiutuvaa kulttuuria, mutta jotka nyt ritualisoivat musiikkia, joka heijasteli elinvoimaisesti omaa aikaansa 100-250 vuotta sitten. Sinfoniaorkesteri on 1800-luvun soitinmaailmaan keinotekoisesti jäädytetty museaalinen musiikintuottoyksikö, jonka soitinvalikoima resonoi heikosti nykypäivän ja sen musiikillisten ajattelijoiden ideoiden ja visioiden kanssa. Surullista, eikö totta?

Kaiken tämän jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että orkestereiden oletettu taloudellinen ahdinko on suhteellinen käsite – kun esitetään Mahleria, Wagneria, Ravelia, Debussytä, Stravinskia tai Bruckneria ei olla köyhiä eikä kipeitä. Kuuden lyömäsoittajan, harpistilauman tai Wagner-tuubueen palkkaaminen on tuolloin äärettömän ok. Kuolleiden historiallisten säveltäjien tarpeet ovat orkestereille pyhiä ja vastaansanomattomia, elävien säveltäjien kohtuullisetkin toiveet puolestaan pelkkiä lisärasitteita, joita vastustetaan viimeiseen asti.

Eskola: Joonatan, kuinka varhaisessa vaiheessa sävellystyötä pääsit  keskustelemaan konserton soolo-osuudesta säveltäjän kanssa?

Rautiola: Oikeastaan alusta asti. Tapasimme useita kertoja konserton sävellysprosessin aikana; ensimmäisillä kerroilla soittelin eri tavoilla, Olli äänitti ja poimi kiinnostavia sointeja ja tekstuureita, joihin sitten palasi sävellystyössään. Myöhemmin Olli toi kokeiltavakseni erilaisia ideoitaan.

Eskola: Olli, kuinka kuvailisit solistin ja säestävän ensemblen suhdetta?

Virtaperko: Olen aina vierastanut romanttista ajatusta konsertosta solistin ja orkesterin välisenä ”taisteluna”. Rakentava, tasa-arvoinen kumppanuus on lähempänä omaa ajatustani. Konsertoissa ei ole kyse virtuositeetista tai näyttävyydestä – kyse on musiikista. Sellainen itseisarvoinen solistinen akrobatia, joka ei lepää kestävien musiikillisten ideoiden päällä on näkökulmastani aivan yhdentekevää. Multikolorin solistiosuus on kommunikoiva ja vuorovaikutteinen. Solistinen ja kamarimusiikillinen lähestymistapa elävät rinta rinnan, musiikin sisäisten vaatimusten määrittämänä.

Eskola: Kuinka haastava soolo-osuudesta tuli? Onko teknistä vipellystä, vai enemmän altissimoa ja multifoneja?

Rautiola: Soolo-osuus on melkoisen vaativa, mutta aina luontevaa soitettavaa. Soittimellisuus johtuu ehkä osaksi siitä, että useat tekstuurit ovat sukua omille improvisaatiolleni teoksen kirjoitusprosessin alkuajoilta. Erilaisia soittotapoja on runsaasti: melodioita korkeimmasta altissimorekisteristä, alimmille äänille pohjautuvia multifoneja, intervalleja soittaen ja laulaen, slap-nakutuksia sekä jonkin verran sormivirtuositeettiä. Pelkällä kaulalla ja suukappaleellakin pääsee soittamaan, toki laulaen samaan aikaan. Eräs siisteimmistä asioista on mielestäni teoksen alkupuolella oleva kohta (ks. nuottiesimerkki alla) jossa saan soittaa bassosäveltä orkesteriosuudelle ala-A:lla samaan aikaan hajottaen sitä erilaisiksi multifonisoinneiksi.

nuottiesimerkki_1

Ala-A:n hajoittaminen multifoneiksi.

Kaikille saundeille ja tekniikoille on musiikillinen perusta ja ne ovat vuorovaikutuksessa orkesteriosuuden kanssa. Soolo on tosi intensiivinen ja vaatii soittotekniikoiden hallitsemisen lisäksi kestävyyttä.

nuottiesimerkki-2

Ryöpsähdyksiä ja multifoneja.

Eskola: Olli, jos leikitään ajatuksella, että saksofoni olisi keksitty aikaisemmin kuin 1840-luvulla, ja siten olisi todennäköisesti vakiinnuttanut asemansa soitinten kentässä varhemmin niin, luuletko että saksofoni olisi päätynyt ns. normaaliksi orkesterisoittimeksi omana puupuhallinsektionaan?

Virtaperko: Ajatus kokonaisesta saksofonisektiosta tuntuu epätodennäköiseltä, kun katsotaan mitä laajoille elinvoimaisille instrumenttiperheille on orkesterin kehityshistoriassa tapahtunut. Kaikki äänialatyypit kattavista huilu-, oboe- ja klarinetti-perheistä on nykyisessä orkesterin peruskäytössä vain 2–3 soitinta, muut ovat lisäsoittimia. En siis usko että missään olosuhteissa orkesteiden puupuhallinsektio olisi laajentunut 4–6 eri kokoisesella saksofonilla. Sen sijaan esim kahden saksofonin laajuisen ”sektion” muodostuminen – todennäköisesti altto ja tenori – olisi ollut hyvinkin mahdollinen skenaario, jos soittimen kehityshistoria olisi alkanut aiemmin ja jos soitin olisi jo varhaisessa vaiheessa levinnyt kaikkiin Euroopan keskeisiin musiikillisiin keskuksiin. Jälkeenpäin katsottuna saksofonin historiallinen ongelma on ollut sen sitoutuneisuus ranskankieliseen kulttuuripiiriin aikana, jolloin nykyinen romanttinen orkesterimusiikin kanta-repertoaari sävellettiin. Jos brahmsit, mahlerit, brucknerit ja muut vastaavat germaanisen kielialueen säveltäjäheerokset olisivat laajamittaisesti suosineet saksofonia, olisi se nykyään itsestäänselvä osa sinfoniaorkesterin peruskokoonpanoa.

Eskola: onko Multikolorille tiedossa lisäesityksiä?

Virtaperko: Jyväskylä Sinfonia levyttää Ville Matvejeffin johdolla teoksen Joonatanin kanssa huhtikuussa 2017 Ondinen julkaisemalle, kolme instrumentaalikonserttoa sisäl-tävälle sävellyslevylleni. Levytystä edeltää todennäköisesti myös teoksen konserttiesitys Jyväskylässä. [18.2.2017 tätä juttua nettiin laitettaessa ei mahdollista konserttiesitystä ollut vielä listattuna Jyväskylä Sinfonian konserttikalenterissa. Toim. huom.]


Haastattelu on alun perin julkaistu Saksofani-lehden numerossa 2/2016.
Muokattu nettiversioksi 2/2017.