Kadonneen kasarifonin metsästys

Teksti: Pekka Koivisto (2011)


Kesäkuussa 2011 menehtyi Bruce Springsteen & E Street Bandin jättiläismäinen saksofonisti Clarence Clemons. Hänen viimeiseksi julkiseksi esiintymisekseen jäi toukokuussa esitetty American Idolsin finaali, jossa Clemons soitti Lady Gagan kera menestyshitin ”The Edge of Glory”, kappaleen, jonka hän myös soittaa Gagan tuoreella levyllä. Jo aiemmin oli levyarvioissa ja nettipalstoilla julistettu suureellisesti, että Lady Gaga toi 80-luvun saksofonin takaisin pop-musiikkiin. Lausunto on kovin mahtipontinen, mutta se sai minut nostalgisesti muistelemaan 80-lukua ja sen ikonista pop- ja rocksaksofonia. En toki ole nostalgiassani yksin; netti on pullollaan aihetta käsitteleviä sivuja, gallupeja ja erilaisia top 10 -listoja.

Rock on monien musiikkityylien sekoitus ja suuri osa sen juurista on syvällä mustassa musiikissa. Siksipä ensimmäiseksi rocksaksofonisooloksi on joskus provosoivastikin mainittu Illinois Jacquetin soolo Lionel Hamptonin bändissä kappaleessa ”Flying Home” vuodelta 1942. Siinä on kosolti piirteitä, jotka reilut 10 vuotta myöhemmin määrittelivät swingistä ja rhythm & bluesista vaivattomasti rockiin siirtyneen saksofonin. Tööttäävä honkin’ sax oli syntynyt. Kovaa ja korkealta, rytmisiä riffejä. Kyseinen soolo vakiintui siinä määrin, että myös seuraavat saksofonistit soittivat sen aina samalla tavalla. Soolosta tuli sävellys tai ainakin kiinteä sovituksellinen elementti.

Rockin alkutaipaleella saksofonilla oli siis varsin näkyvä ja kuuluva osa, kunnes 60-luvun puolelle tultaessa parrasvalon valtasivat kitaravetoiset bändit, Beatlesin tavoin usein kvartetit. Vuosikymmenen lopulla Jimi Hendrix teki kitaralla sen rockille, minkä Charlie Parker oli tehnyt saksofonilla jazzille; hän muotoili soittimen ja musiikkityylin kokonaan uudelleen. Vaikutus ei jäänyt pelkästään kitaraan, vaan porautui kaikkialle ja ylitti tyylirajat. Hendrix ei tokikaan ollut ainoa kitaravelho, blues-pohjaisen hard rockin maailmanvalloitus oli alkanut ja siitä haarautui monenlaisia raskaan musiikin alalajeja.

Ei saksofoni suinkaan minnekään hävinnyt. Kitaran valta-asemasta vain tuli murskaavan ylivoimainen, ja sellaisena se on säilynyt siitä lähtien. Etupäässä soul ja muut mustan musiikin suunnat pitivät saksofonia mukana kuvioissa. Big Bandien torvisektiot vain olivat kutistuneet 2-5 soittajaan, pienimmillään sektion ollessa saksofoni ja trumpetti kahdestaan. Seuraavalla vuosikymmenellä jatkui sama kehitys. Soulista syntyi vielä funk, jossa torvet ja foni viihtyivät mainiosti, samoin oli asian laita vielä discon alkuaskeleilla.

Tyhjästä ei saksofoni 80-luvun populaarimusiikkiin ilmestynyt. Pohjatyötä oli tehty monella rintamalla ja tyylillä aina punkkia ja Clashin ”London Callingia” myöten. Glam-rockin kameleontti David Bowie käytti fonia jo 70-luvulla ja soitti sitä aika ajoin itsekin.

Varsinaisen varaslähdön suoritti Gerry Rafferty vuonna 1978 hitillään ”Baker Street”. Siinä alkaa olla tulevan vuosikymmenen soundilliset ja tyylilliset palaset paikallaan. Raidan avaa terävä ja kirkas altto-melodia joka toistuu keskellä ja johon kappale myös päättyy. Alunperin saksofonistiksi oli merkitty levyn tuottaja, myöhemmin kunnia soolosta on annettu sessiomuusikko Raphael Ravenscroftille. Viimeisimpien tietojen mukaan soittaja olisi kuitenkin Al Newman, eikä Ravenscroft. Menestys oli kuitenkin valtava. Sekunneilla laskien saksofonilla on pieni rooli, mutta sen vaikutus on silti niin hallitseva, että kappale ei olisi sama ilman sitä. Soolosta tuli ilmiö. Väitetään jopa, että saksofonien myynti lisääntyi. Ainakin se vaikutti edistävästi soittimen suosioon valtavirran popissa ja tv-mainoksissa.

80-luvun uuden aallon musiikki käytti uusinta musiikkiteknologiaa, syntetisaattorit olivat kehittyneet hurjasti, samoin rumpukoneet ja sähkörummutkin. Visuaalisuus oli tärkeä elementti, vaikutteita haettiin paitsi glamista ja Bowielta, myös suoraan 1920-luvun dekadenssista. Kalpea androgyyni puski hetkeksi valtavirtaan. Musiikkivideoiden suosio ja näkyvyys kasvoivat, ja areenalle ilmestyi videoilla rahaa takova Music TV.

Tältä alustalta ponnisti Duran Duran, joka valtasi listakärjen vuosikymmenen alkupuolella. Yhtyeen ehkä suurin hitti, ”Rio” vuodelta 1982, päättyy Andy Hamiltonin vangitsevaan saksofoniin. Ei ollut mikään ihme että jo aiemmin visuaalisestikin kiinnostava soitin nousee esiin myös videoissa. Tropiikin meri, purjelaiva, vähäpukeiset naiset ja saksofonisti lautalla. Visuaalinen alleviivaaminen entises-tään korostaa sitä, että niukoista sekunneista huolimatta saksofoni vie huomion, ja jää vääjäämättä mieleen.

 

Balladeihin saksofoni on sopinut aina mainiosti, eikä olekaan ihme, että yksi aikakauden suosituimmista ja mieleen-painuvimmista saksofonivetoisista kappaleista on George Michaelin poski-slovari ”Careless Whisper”. Studiossa sooloili Steve Gregory, ja vaikka tulos kuulostaa hieman altolta, on se silti tenorilla soitettu. Nauhaa on pyöritetty nopeammin ja sävelkorkeus nousi vain 1/2 askelta, mutta äänikuva muuttuu alttomaiseksi. Keikalla puhaltajana oli Andy Hamilton. Samainen Hamilton soittaa myös vähemmän tunnetun Corey Hartin levyllä kappaleen ”Never Surrender”.

 

Dire Straits kuuluu ehdottomasti 80-luvun suuriin ja omaperäisiin nimiin, vaikka se edellä mainituista poiketen profiloitui joskus kirosananakin käytettyyn aikuisrokkiin. Menestyslevyllä Brothers in Arms taituroi Michael Brecker unohtumattoman saksofonin kappaleeseen ”Your Latest Trick”. Laulunomainen melodia on hyvä vastapooli Mark Knopflerin monotoniselle laululle. Kiertueella soittimeen tarttui Chris White. Dire Straits oli jo aiemminkin turvautunut saksofoniin sillä Alchemy-livelevyllä soi instrumentaali ”Going Home Theme”, jonka loppuosassa mukaan tuli Mel Collins. Kappale on alun perin sävelletty elokuvaan Local Hero, mutta liveversio herättää sen todella eloon.

 

Levyllä siis on useimmiten kyseessä studiomuusikon soittama osuus, joka live-tilanteessa toteutettiin mahdollisesti keikkamuusikon soittamana. Pop-rock-ympyröissä, ellei mukana ole torvisektiota, on saksofonilla normaalisti aika vähän soitettavaa. Saksofonisti bändin vakituisena jäsenenä on haasteellinen yhtälö. Se edellyttää lähes aina myös jonkin muun soittimen hallintaa – ja usein se toinen on varsinainen pääsoitin, useimmiten kosketinsoittimet tai perkussiot, joskus myös kitara.

Charles DeChant soitti Hall & Oatesin riveissä mm. listamenestystä saavuttaneen kappaleen ”Maneater”. Australialaisen Men At Workin Greg Ham on vastuussa ”Who Can It Be Now” -biisin foniosuudesta. Samasta maasta on myös INXS, jonka kitaristi-fonisti Kirk Pengilly puhaltaa mm. kappaleissa ”Never Tear Us Apart” ja ”What You Need”. Myös futuristisen brittiyhtye Spandau Balletin Steve Norman kuuluu samaan joukkoon, esimerkkinä käyköön raita ”True” vuodelta 1983. Quarterflash taas oli amerikkalainen yhtye, jonka laulajan ja saksofonistin pestiä hoiti Rindy Ross, aviomiehensä Marv soitti kitaraa. Esimerkkinä ”Harden My Heart”.

Bruce Springsteenin ensimmäiset levyt olivat hieman hippihenkisiä, vahvasti r&b-, soul-, jopa jazz-vaikutteisia tuotoksia. Varsinkin keikoilla saksofoni oli suuressa roolissa. Clemons soitti torvisektiomaisia riffejä, obligaatiomelodioita, teemoja ja sooloja. Läpimurtolevy Born To Run vuodelta 1975 oli urbaani ja massiivinen wall-of-sound-äänivalliin nojaava albumi, mutta sitä seuraava Darkness On The Edge Of Town siihen verrattuna askeettinen ja ilmaisultaan tiivistetty. Saksofonin osuus jäi määrältään aiempaa paljon pienemmäksi, mutta oli sitäkin näkyvämmässä asemassa: Se kuulostaa enemmältä kuin on.

Samoin on laita vuonna 1984 ilmestyneen Born In The USA:n kanssa, jonka myötä yhtye nousi suosiossa maailmanlaajuiseen stadionluokkaan. ”Dancing In The Dark” oli eräänlainen provosoinnin tulos kun tuottaja kinusi Springsteeniltä tanssittavaa ja MTV:hen sopivaa kappaletta. Biisin lopun saksofoni ja videolla tanssiva nuori Courteney Cox (mm. tv-sarja Frendit) ovat jääneet 80-luvun kollektiiviseen muistiin lähes ikonimaisena kuvana. Clemonsin räkäinen rocksoundi muodostui tavaramerkiksi. Hän soitti myös esim. Aretha Franklinin levyillä sekä omalla soololevyllään, yhdessä Jackson Brownen kanssa, pienoisen hitin ”You’re A Friend Of Mine”.

The Policesta soolouralle siirtynyt Sting otti riveihinsä Branford Marsaliksen, jonka työskentely sopi upeasti Stingin jo valmiiksi jazzhenkiseen musiikkiin. Jazzpuristit, mukaanlukien veljensä Wynton, tosin hieman nyrpistivät nokkaansa Branfordin uudelle aluevaltaukselle. Silti varsinkin sopraano oli oiva mauste esim. kappaleessa ”Englishman in New York”. Suorastaan maaginen lataus kehittyy Hendrixin ”Little Wingissä” jossa Hiram Bullockin kitara ja Marsaliksen sopraano oivasti täydentävät toisiaan sooloissa.

Pitkän linjan artisteista mm. Rolling Stones on usein käyttänyt saksofonia, ja 80-luvulle laajasta tuotannosta osuu esim. löysänletkeä ”Waiting On A Friend”, jonka soolossa tenoria puhaltaa ei enempää eikä vähempää kuin mestari Sonny Rollins. Keikkafonistina Rollareilla on ollut Bobby Keys. Bowien kasarikappaleista kannattaa mainita ”Modern Love” ja Pink Foydilta ”The Gunners Dream”. Tina Turnerin ”We Don’t Need Another Hero” soi Mad Max -elo-kuvankin tunnarina.

Eri tyylejä lainailevista yhtyeistä voisi mainita rockabillyorkesteri Stray Catsin debyyttilevyltä kappaleen ”Wild Saxophone” sekä David Lee Rothin vallan mainion uudelleenlämmittelyn Louis Priman rallista ”Just A Gigolo” Edgar Winterin soittaman tyylinmukaisen soolon kera. Ränttätänttä-boogien osastolta pääsee George Thorogood listoille kappaleella ”Bad To The Bone”, etnomusiikin puolella menestystä sai Saden ”Smooth Operator” sekä lattaripop-genrestä Gloria Estefanin ”Get On You Feet”, ja Paula Abdulin ”Forever Your Girl”.

Saksofoni vakiintui myös 80-luvun visuaaliseen koodistoon. Musiikkivideot lienevät osaltaan vaikuttaneet siihen, että saksofoni näkyi myös mainoksissa ja elokuvissa. Kun komediassa Poliisiopisto kouluttaja Harrisin tyhmät apurit huijataan Blue Oyster -homobaariin, muu seurue siirtyy rantabileisiin jossa kovanaama Tackleberry soittaa saksofonia nuotion vierellä. Se kuuluu siis erottamattomasti kasariin. Saksofonivetoista musiikkia käyttäviä elokuvia on lukuisia, ja niistä päädyn tässä yhteydessä filmiin Paluu tulevaisuuteen. Taustalla soiva Huey Lewis & The Newsin iloinen surffimusa sisältää paljon saksofonia. Yhtyehän teki tiivistä yhteistyötä Tower Of Power -torvisektion kanssa. TV-sarjoista ei voi mitenkään ohittaa vuosikymmenen summaavaa Miami Viceä. Jan Hammerin alkuteeman lisäksi sen äänimaisemaan kuuluu Glenn Freyn ”You Belong To The City”, saksofonissa Bill Bergman.

Eddie & The Crusaders -elokuva vuodelta 1983 kertoo 60-luvun alun samannimisestä bändistä, jonka keulahahmo kuolee traagisesti auto-onnettomuudessa. Yhtyeen saksofonistilla soittimineen on leffassa tärkeä osa. Itse musiikki on enemmänkin 80- kuin 60-lukulaista, jota sen tietenkin pitäisi esittää. Soundtrackilla musiikin soitti kovin Springsteenin oloinen John Cafferty, fonia puhalsi Mike Antunes. Pari kappaletta elokuvasta nousi USA:ssa listoillekin. Jatko-osa tehtiin vuonna 1989. Muutamista juonellisista heikkouksistaan ja epähistoriallisuuksistaan huolimatta oivia saksofonifilmejä molemmat.

Kasari vaihtuu viimein ysäriin ja saksofoni jää pikku hiljaa taustemmalle. John Laughter on koostanut vaikuttavan listan saksofonia sisältävistä kappaleista pääosin USA:n Top 40 -listoilla vuosilta 1955-2011. Lista kertoo myös saksofonistin nimen, jos se on saatu selvitettyä. Sen perustella näyttää todella siltä, että saksofonin osuus Top 40 -listan kappaleista pienenee dramaattisesti tultaessa uudelle vuosituhannelle. Mielenkiintoista olisi tutkia, minkälaisia kappaleita noilla listoilla saksofonin häviämisen jälkeen on, että voisi asiaa tarkemmin kommentoida. Siihen ei tässä yhteydessä kuitenkaan valitettavasti ollut aikaa

Kuten edeltä käy ilmi, tyylien kirjo on varsin laaja. Pakotan itseni silti tekemään karkean yleistyksen, ja kasaamaan tyypillisen esimerkin kasarifonista. Saksofoniosuus on pikemminkin sävelletty kuin improvisoitu, se ei ole kovin pitkä, mahdollisesti toistuva ja riffinomainen. Tai se on kappaleen lopussa fiilistelevä ehkäpä blues- tai jazztyylinen mauste. Sanbornmainen alttosoundi on plussaa, tenoripuolella joko räkäinen rockfoni tai kontrastina puhdas ja siisti soolo. Altissimorekisterissä käynti on suotavaa. Pentatonisella asteikolla pärjää pitkälle, ja melodisuus on suuressa arvossa. Taustalle laitamme mm. Yamahan DX7-syntikan sekä kaiutetun ja geitatun virvelisoundin. Pukeutumisen lainaamme tietysti Miami Vicesta, ei vähiten sen tähden että toinen päähahmo on lempinimeltään Rico!


Julkaistu alun perin Saksofani-lehden numerossa 2/2011. Päivitetty ja multimedia lisätty nettiversiota varten (Eskola) 7/2015.

Vastaa